Ilmailufoorumi

Tarina ultrakevytaikakauden alkutaipaleilta

Tällä kertomuksella ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet todellisiin ihmisiin, laitteisiin, paikkoihin tai ilmiöihin ovat puhtaasti sattumanvaraisia, ja perustuvat täysin lukijan omaan mielikuvitukseen. Tarinan fiktiivinen kertoja alustaa tarinaa kirjoittamalla seuraavat alkusanat: "Nyt on kulunut sen verran aikaa näistä ensimmäisistä lentokokemuksista, että ehkä minä uskallan niistä jo jotain kertoa - ihan näin julkisesti. Toivotaan, että ”rikos on vanhentunut”, ja että joku ehkä oppii tarinoista myös jotain. Ainakin sen että toiminta oli aika hmm, mitenköhän sen nyt sanoisi… hieman haasteellisempaa, sauvaohjatun kevytilmailun alkutaipaleilla. Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat 80 - 90-luvun taitteeseen, jolloin uusimmat, hienoimmat ja nopeimmat ultrat olivat Beavereita, Foxej a, Sky-walkereita ja Kolbeja..."

Suunnittelua Meillä oli kimpassa kaverin kanssa Beaver RX-550, tunnukseltaan U-206, jolla olimme lentäneet jo pitkälle toistasataa tuntia. Härveli toimi aina kuin junan vessa, ja näin jälkeenpäin ajatellen, luultavasti sen takia, että tuohon aikaan ei vielä tiedetty 2-tahti moottorien olevan epäluotettavia ja huonoja ratkaisuja lentokonekäyttöön. Olimme levittäneet palavan 2-tahtiöljyn sulotuoksuja jo kaikille lähikentille ja pelloille, mutta nyt oli kiikarissa suurempia haasteita. Raahessa järjestettiin ultrakevyiden SM-kisat, ja Pattijoelle oli pakko päästä. Normaalitapa olisi ollut survaista kone perävaunuun ja ajaa Raaheen mutta se ei mielestämme ollut asiaankuuluva tapa siirtää lentokone. Lentokone on tehty lentämään ja lentämällä se Raahenkin pitää viedä. Oli sanomattakin selvää, että se tulisi oleman pisin matkalento, mitä tuohon aikaan kuunaan ultralla oli tehty. Suunnattoman innostuksen valtaamana matkasuunnittelu alkoi. Siihen aikaan karttanäytöllisistä GPS laitteista nähtiin vain märkiä unia, joten seuraavaksi marssittiin SIL Shop:iin ja päivitettiin hieman kulahtaneet ilmailukartat uusimpiin. Joutuihan tuossa ostamaan ihan uuttakin karttaa, kun Helsinki East/West ei enää riittänyt. Beaverissa on aika onneton polttoainesäiliö (~32 l) ottaen huomioon sen kohtalaisen suurehkon kulutuksen, (säästöliekillä noin 15l/h) joten heti seuraavana hankintalistalla oli kolme kappaletta 10 litran kanisteria, joille tehtiin tilaa ala-katteeseen. Sitten istuttiin alas ja piirrettiin reittiviivaa karttaan ja suunniteltiin matkaa paikallisessa kuppilassa. Suunnitellessamme reittiä selväksi tuli myös se, että muutaman kentän välillä oli sen verran matkaa, että se karvan yli 30 litraa polttoainetta ei luultavasti tulisi riittämään.
	Tätä ongelmaa sitten pohdiskeltiin monelta kantilta, mielessä kävi mm. ilmatankkaus, josta kuitenkin luovuttiin. Tämä pieni vastoinkäyminen ei kuitenkaan lannistanut meitä, sillä olimmehan käyttäneet peltoja aikaisemminkin, maastolasku ei pelottanut, koska sitä oli muutenkin tullut harjoiteltua enemmän kuin monta kertaa. Olimme suunnitelleet olevamme perillä Raahessa perjantai-iltana. Lähtö oli sitten tietenkin oltava torstaina aamulla... Tässä vaiheessa olen jo kuulevinani pieniä naurun tirskahduksia, nykyisillä ultrilla lentäviltä piloteilta mutta muistakaa että nyt on nyt ja tuo oli silloin. Matkalentovauhti kun oli pidettävä keskimäärin siinä 80 km/h tuntumassa, hyvän tai noh siis, vähemmän huonon polttoainetaloudellisuuden saavuttamiseksi, niin siinä nyt vaan menee hieman aikaa. Sitä paitsi meidän mielestä perille saapuminen, oli se vaihe kun se todellinen hauskuus, eli lentäminen, loppui.
tarinan fiktiiviset henkilöt nousevat koneeseen ja matka alkaa…
ENSIMMÄINEN ETAPPI Ensimmäinen etappi oli EFNU-EFRY-EFTS-EFHT-EFME, mikä sujuikin muutamia seikkoja lukuunottamatta melkein suunnitellusti... Puolessavälissä jouduttiin lentämään MIL CTA alueen takia juuri sillä korkeudella, jossa Valkeakosken paperitehdas tuprutteli paksua, erittäin huonosti hoidetun puuceen hajuista savua suoraan meidän sieraimiimme yli 45 minuutin ajan. Pitää myöntää että sillä kohtaa matkaa, lentämisen hohto oli kyllä hieman hukassa.
Päästyämme hajumyrkytyksestä eroon, oli samaisella Räyskälä-Teisko välisellä etapilla toinenkin haaste: oli pakko löytää tankkauspaikka sekä lisää polttoainetta, koska polttoaine ei vastatuulen takia tulisi riittämään Teiskoon asti, ja varatankit olivat myös tyhjät.
	Löysimmekin pienen etsimisen jälkeen loistavan pellon jostain Luopioisten kohdalta, jossa oli bensa-asema pienen matkan päässä metsikön takana. Laskeuduimme pellolle, otimme kanisterit mukaan, ja kävelimme asemalle hakemaan menovettä. Takaisinkävelymatkalla kysyin kaveriltani, että luuletko, että siellä on joku koneen luona ihmettelemässä? Hän vastasi, että tuskin siellä ketään on, mutta väärässä oli - varmaan koko kylä oli materialisoitunut paikalle kummastelemaan ihmeellisen näköistä härveliä, joka tipahti taivaalta naapurin pellolle. Oli joukossa pellon omistajakin ja purjelennon puolelta opittua ja hyväksi havaittua keinoa hyväksi käyttäen, muistin kehua kylän parhaiksi pelloiksi.
Sanoin hänelle että olivat niin hyvin hoidettu, että täältä lähtisi vaikka matkustajakone ilmaan. Omistaja hehkui ylpeyttä ja auttoi meitä tankkauksessa. Matkaa päästiin jatkamaan, tosin lievän suorituspaineen alaisena, yli viidenkymmenen silmäparin seuratessa lähtöä. Startti onnistui kuitenkin hyvin ja tehtiin kunniakierros, vilkutimme yleisöllemme ja jatkettiin matkaa kohti Ähtäriä. Yksi pieni kömmähdys sattuikin sitten vielä sen EFHT (Ähtäri) kohdalla. Ähtärin kiitotiet olivat suljettu ja isot valkoiset vinoristit ratojen päissä. Tällä kertaa jouduimme kuitenkin toteamaan, että on hätätapaus, ja että on pakko laskeutua tästä huolimatta koska polttoaine ei olisi riittänyt Alavuuteen asti. Lensimme yhden kerran kiitotien yli tutkiaksemme kentän kuntoa, ja huomasimme kiitotien koostuvan aika hienosta hiekasta jossa oli havaittavissa aika jykevää nimismiehen kiharaa. Beaverissa on kuitenkin isot pyörät ja hyvä jousitus, joten lasku ei tuottanut ongelmaa, korkeintaan hampaat hieman kalisivat. Kanisterit käteen, tankki täyteen ja jatkoimme matkaa kohti tämän päivän päämäärää, Menkijärveä. Sinne päästiinkin laskuun hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Laskeuduttuamme purimme tavarat, ankkuroimme koneen, pystytimme teltan ja huomasimme, että yksi pikku asia oli innostuksen tohinassa kokonaan unohtunut: ruoka. Ei ollut siis yhtään mitään suuhunpantavaa ja kenttä oli täysin autio. Matkaa lähimmälle kaupalle oli paljon, jota myös kello oli, joten nälkäisinä könyämme makuupusseihin ja yritimme olla ajattelematta nuotiolla käristyviä makkaroita tähtitaivaan alla. Oli kieltämättä päivän rasituksista huolimatta, hieman vaikea saada unenpäästä kiinni.
TOINEN ETAPPI Jossain vaiheessa yötä nukahdettiin nälästä huolimatta ja aamulla aikaisin kantautui elämän ääniä. Raivaussaha ulisi lähistöllä ja singahdimme heti ylös anelemaan raivaussahan omistajalta kyytiä jonnekin kauppaan, mistä voisimme hankkia hieman murua rinnan alle. Ystävällinen metsuri kyyditsikin meidät Fiatillaan paikalliseen kyläkauppaan ja voin kertoa, että kylmä HK:n sininen ja sinappi aamiaiseksi ei ole koskaan maistunut niin hyvältä. Tapahtuneesta viisastuneina ostettiin sitä ja muutama lihapiirakka matkaevääksikin. Apehakureissulla haimme myös lisää polttoainetta ja uljas majavamme olikin nyt taas tankattuna ja valmiina lähtemään kohti päivän koitoksia sekä päämäärää, Raahe-Pattijokea. Tämän päivän reitti oli EFME-EFVT-EFYL-EFRH. Kumma kyllä kaikki meni tällä kertaa täysin putkeen. Yksi tankkausvälilasku autiolle leveälle metsätielle jouduttiin tekemään Sulkaharjun ja Ylivieskan välillä, mutta se tienpätkä oli paremmassa kunnossa ja pidempi kuin Ähtärin kenttä. Raaheen olisi voinut tulla laskuun vaikka keskellä yötä, koska eihän se aurinko tahtonut mennä siellä alas ollenkaan. Ystävälliset raahelaiset ihmettelivät meidän reissua ja päästiin saunomaan ja tarjottiinpa vielä huurteiset terassilla ihaillessamme keskiyön aurinkoa… aah, elämä oli yhtä nautintoa. Lauantaipäivä olikin sitten tiukkaa kilpailua ja menestyimme oikeastaan ihan hyvin, mutta valitettavasti leikki oli jätettävä kesken, koska kaverillani oli työmatka jo sunnuntai-iltana, joten takaisinmatkalle oli lähdettävä viimeistään lauantai-iltapäivällä.
TAKAISIN ETELÄÄN Joskus hieman puolenpäivän jälkeen lähdimme vastahakoisesti matkaan - olisi ollut todella kiva kilpailla loppuun asti, mutta duunit on hoidettava, koska sen mitätön korvaus menetetystä lentoajasta tämänkin harrastuksen kuitenkin kustansi. Haikein mielin lähdimme lentoon ja suunnistimme kohti Ylivieskaa. Tankattiin kone Ylivieskassa ja lähdettiin heti sen jälkeen jatkamaan matkaa. Kun olimme lentäneet noin kymmenisen minuuttia, pyysin edessä istuvaa kaveriani näyttämän kartalla missä mennään ja minkälaista maisemaa edestä kuuluisi löytää. Samassa kun hän nosti karttaa näytille, niin termiikinpuuska repi sen hänen käsistä. Kuului ”pffrrrtt” ääni kun kartta sukelsi potkurin läpi vapaaseen ilmatilaan. Ei hyvä! Tuo oli ainoa kartta, ja kuten aikaisemmin mainitsin, niin tuolloin GPS laitteet loistivat poissaolollaan. Kartta oli saatava takaisin keinolla millä hyvänsä. Käännyimme ympäri ja yritimme paikallistaa karkuteillä olevaa karttaa. Kartta löytyi samaisesta termiikistä mistä se kaverini käsistä niin julmasti oli pois nykäisty. Ainoa huoli oli, että se oli menossa termiikin mukana ylöspäin!     Parkkeerattiin samaan tinttiin ja seurattiin kartan ensilentoa turvalliselta etäisyydeltä. Kartta näytti näin pitkältä katsottuna ja päällisin puolin verrattain hyvin selvinneeltä, ottaen huomioon potkurin suudelman sen ensilennon alkutaipaleella. Kartta ei kuitenkaan ollut käynyt purjelentokurssia, joten se ei saanut keskitettyä oikein kunnolla siihen viiden metrin tolppaan, vaan ajautui tintistä ulos ja alkoi hiljalleen pudota kohti maata. Seuraava jännityksen aihe oli, että minne se laskeutuu: korkeaan puuhun, keskelle Aartaminjärveä vai peräti pellolle, mistä sen voisi noukkia uudestaan kyytiin. Karttamme valitsi kyllä suhteellisen hyvän vaihtoehdon, metsä-aukean. Huono puoli oli, että sinne ei voinut laskeutua. Pienen matkan päässä oli tosin kaksi rinnakkaista peltoa, mitkä näyttivät laskukelpoisilta. Aukea, missä kartta lojui, sijaitsi pelloista noin 800 metrin päässä, metsäkaistaleen takana. Kelpuutettiin vasemman peltokaistaleen laskua varten. Myötätuuliosa, perusosa ja loppuosa, nopeudet minimiin, kosketus. Valitsemamme pelto olikin sitten melko löysää turvetta ja siitä johtuen maakiito jäi noin kahteenkymmeneen metriin. Onneksi Beaverin laskutelineet olivat vieläkin lujaa tekoa. Selvää oli, että ylös sieltä ei päästäisi, joten katsastettiin se viereinen pelto, se jota ei kelpuutettu laskuun. Se olikin todella kova ja tasainen, tietenkin. Molemmat ukot sitten työnsivät hiki hatussa konetta sinne moottoritehoilla avittaen. Kun olimme saaneet koneemme siirrettyä, vedettiin pitkää tikkua siitä, kuka lähtee metsä-aukiolta kallisarvoista, taivaalta tippunutta, painotuotetta noutamaan. Lyhyemmän korren veti kaverini, joka lähti pitkin askelin tarpomaan kohti metsää ja sen takana olevaa aukeaa. Kului tunti… ei näkynyt kaveria takaisin. Kului toinen tunti, jolloin meikäläinen alkoi jo hieman huolestua: ei kerta kaikkiaan voi kestää näin kauan, kartan luo oli arviolta korkeintaan kilometri, ehkä puolitoista. Kahden ja puolen tunnin kohdalla meikäläinen päräyttää taivaalle. Heti noustuani näen metsäaukeaman ja kartan, mikä lojuu vieläkin samassa paikassa. Missä kaveri on? Noin kahdeksan kilometrin päässä huomaan kaverini kävelemässä metsätietä pitkin… väärään suuntaan! Lennän hänen ylitseen ja tutkailen tilannetta, huiskutamme toisillemme. Peltoa tai mitään muuta laskukelpoista paikka ei näy mailla halmeilla. Tie, tai lähinnä kärrypolku, näyttää siltä, että siellä ei nähdä muuta kuin korkeintaan hirviä ja peuroja, mutta kuin ihmeen kaupalla sivutieltä putkahtaa esiin punainen Lada ja näen kun kaverini pomppii ja heiluttaa käsiään pysäyttääkseen sen. Lada pysähtyy ja näen että kaverini keskustelee kuskin kanssa. Neuvottelun päätteeksi kuljettaja ottaa kaverini kyytiin. Seuraan ilmasta käsin minne he ajelevat, ja huomaan, että suunnistavat takaisin kohti Ylivieskaa. Kun olin varma, että Lada todella ajelee kohti Ylivieskan kenttää, uskalsin päästää sen silmistäni ja lennän tämän jälkeen suoraan kentälle laskuun. Kentälle tultuani odottelin pari minuuttia ja kaveri puuskuttaa paikalle. Tällä kertaa ajateltiin, että ei mennä enää lentokoneella hakemaan sitä karttaa, vaan tilataan taksi. Voitte varmaan kuvitella taksikuskin asennoitumista; Minä: Niin siis ööö, meiltä tippui kartta lentokoneesta ja se on meidän ainoa kartta, ilman sitä ei löydetä takaisin kotiin. Se on semmoisen vanhan metsätien lähellä pienellä metsäaukiolla ja nyt pitäisi päästä sinne hakemaan se. Taksikuski: Jaaha (erittäin epäilevä katse hapuilee yrittäen etsiä piilokameraa tai loppuja polttariporukasta). Minä: Juu, tota niin, me ei oikein tiedetä missä se tarkalleen on… että olisi varmaan paras mennä jonkun bensa-aseman kautta hakemaan GT-kartta, tai jotain mistä voitaisiin näyttää. Taksikuski: Jaahas, no tässä lähellä on kyllä yksi Esso. Ja sinnehän me ajeltiin, taksikuskin pälyillessä peruutuspeiliin epäileväisenä. Essolta löytyi alueen kartta ja sitä tutkimalla löydettiin luultavin paikka. Hyväksi onneksemme taksikuski oli paikallinen, joka tunsi ko. tienoon hyvin, ja kohta olimme metsätiellä lähellä sitä paikkaa, mihin kartta laskeutui. Taksikuski ei vieläkään voinut oikein niellä meidän juttua (en sinänsä voi moittia häntä siitä), joten hän tuli mukaan rämpimään metsän läpi hakemaan hänen mielestään varman fiktiivistä karttaa. Luultavasti hän myös ajatteli, että jos ei lähde mukaan vartioimaan niin lähdemme karkuun maksamatta. Monen puun, parin ojan ja muutaman risukon jälkeen aukesi metsäaukea, ja siinähän se kallisarvoinen kartta kimmelsi iltapäiväauringossa. Samalla hetkellä kun kartta löytyi, muuttui taksikuskin asenne täysin, nyt hän oli yhtä hymyä ja kyseli kaikkea mahdollista meidän reissusta ja lentokoneesta. Kyllä tolpalla riitti kertomista tämän jälkeen. Mentiin vielä samaisen Esson kautta hakemaan Scotch Magic teippiä, millä korjattiin kovia kokenut ilmailukartta taas lukukelpoiseksi. Potkuri oli tietenkin osunut juuri suoraan meidän reittiviivalle, mutta teipin avulla saatiin se kuitenkin ihan siedettävään kuntoon. Lähtiessä olimme ottaneet tyhjän kanisterin mukaan, joka täytettiin samalla ja ajettiin takaisin kentälle. Tämän reissun aikana karttaa ei enää vilauteltu. Nyt olimme kaverin duunimatkaa ajatellen jo aika pahasti myöhässä, mutta ei auta kuin yrittää. Löydettiin sama hieno tukkitienpätkä, mitä oli käytetty tulomatkalla, ja siellä käytiin alhaalla tankkaamassa kanistereista lisää nestettä koneeseen sekä tyhjentämässä itsemme ylimääräisistä nesteistä, sitten äkkiä takaisin taivaalle. Aika reippaan myötätuuleen avittamana suunnistettiinkin, Ähtärin kömmähdyksen jälkeen viisastuneena, suoraan Alavudelle. Alavuudesta saatiin lisää polttoainetta, nopea tankkaus ja takaisin ilmaan kohti Teiskoa. Myötätuuli oli yltynyt vielä hieman, joten iloksemme päästiin tällä kertaa Teiskolta suoraan Räyskälään ilman ylimääräisiä maastokäyntejä. Räyskälässä oli huhu jo kiirinyt ultraporukoissa, että jotkut kahelit ovat lentäneet Nummelasta Raaheen asti ultralla. Siellä tultiinkin onnittelemaan ”Suomen ennätyksestä”. Paikallisten avulla saatiin lekobensaa, sekaan ne pari prosenttia öljyä, tankkiin ja saman tien taivaalle. Oli hieman kiire, koska aurinko oli laskemassa. Rotax 532 vonkui melkein täysillä ja saavutettiin mahtava 120 km/h ilmanopeus. Hienoisen myötätuulen avittamana maa suorastaan vilisi allamme, ilma oli kuin silkkiä ja kaunis auringonlasku hiveli silmiä. Siellä se aloituspiste jo häämöttikin. Kierrokset hieman pienemmälle, että ei saada koko Nummelan kylän vihoja niskoillemme, ja hissukseen laskukierrokseen 27:lle. Tiukkaa se teki, mutta saavuttiin kuitenkin kaksi minuuttia ennen auringonlaskua laskuun samalle kentälle, josta vain neljä päivää sitten olimme lähteneet (tuntui kyllä huomattavasti pidemmältä ajalta). Lento- ja seikkailuhalut oli kyllä tullut tyydytettyä aika tehokkaasti joksikin aikaa. Kaveri tietenkin myöhästyi lautalta, mutta pääse sitä Finnairillakin Ruotsiin… niin Ruotsiin… voikohan sinne lentää ultralla…